Harhakuvia todellisuudesta

Olen saanut viikkorytmini kuntoon. Tämä on nyt kolmas viikko perätysten kun rytmini on Xycling – VTS – TC – kuntosali. Rytmi on oikeastaan ihan ok. Viime viikolla huomasin ensimmäisiä merkkejä siitä, että ruokavalion muutos tuotta tulosta: vakipainot olivat käyneet liian kevyiksi ja vaihdoin ne raskaampiin.

Vaa’alla en ole vielä käynyt ja oikeastaan luultavasti pelkään käydä vaa’alla ja siksi “unohdan” koko asian. Mitä jos vieläkään ei ole kiloja tippunut? Tai mitä jos niitä on tullut lisää?! Helmikuun alussa oli punnituspäivä, I know. Ehkä tänään Xyclingin jälkeen uskaltaudun punnitukseen. Kotona ei ole vaakaa, joten en voi punnita itseäni kuin töissä tai salilla.

Penikat vaivaavat jälleen hieman, mutta eivät kuitenkaan haittaa treenaamista. Venyttelen usein ja olen oppinut pitämään taukopäivän treenin välissä. Se on yllättävän vaikeaa! Luulen koko penikkaongelmani syynä olleen juuri se, että kun vauhtiin pääsin niin en malttanut lopettaa. Välillä kävin salilla tai treenaamassa jopa kolmena peräkkäisenä päivänä. Uusi sääntöni on, että yksi päivä väliä. Poikkeuksen tähän teen vain viikonloppuna, jolloin käyn salilla, mutta koska salitreeni ei itseasiassa ole niin rankkaa kuin jumpissa käynti, niin sallin sen itselleni. Ja kroppani antaa toivottavasti anteeksi

Viime viikonloppun salillakäynti jäi kokonaan väliin pääkivun ja kiireiden vuoksi. Niin, kuulostaa tekosyyltä, tiedän. Osittain se onkin. Olin varautunut lähtemään lauantai-aamuna salille heti ysiltä, mutta en päässyt sängystä ylös. Ja sen jälkeen tuli kiireet ja myöhemmin pääkipu. Onneksi yksi periaatteistani on, että kehoa pitää kuunnella ja välillä pitää vain antaa olla.

Pääkivusta olen kärsinyt viimeaikoina yllättävän paljon. Viikonloppuna laantui vihdoin 8 päivää kestänyt pääkipuputki. Jopa pomo alkoi saarnata, että lääkärille täytyy mennä. Nyt pääkipu on vihdoin poissa.. mutta tulee takaisin aina välillä. Kipu ei ole paha, joten se ei oikeastaan haittaa, mutta aina välillä se ilmoittaa itsestään. En usko, että niskani ovat jumissa (tällä jumppaamisellako?) ja flunssa ei ole enää kovin paha. En myöskään juo kahvia tai polta tupakkaa, joten vieroitusoireistakaan ole kyse. Niin ja alkoholia menee ehkä yksi lasillinen viiniä viikossa. Noh, ehkä käynti terkkarille kertoo hieman lisää. Jos vaikka saisin joskus varattua sellaiselle ajan…

Edit 20:07
Uskaltauduin vaa’alle ja tulos oli vihdoinkin juhlimisen arvoinen! Kilo on karissut ja toivottavasti suunta on nyt vihdoinkin alaspäin

Paino: 58 kg
Eroa edelliseen kuukausipunnitukseen: -1 kg

Tags: päänsärky, penikat, punnitus, viikkorytmi

Minua on kutsuttu kylmäksi, itsekkääksi ja turhan ylpeäksi ämmäksi. Oma isoäitini sanoi minua joskus kyykäärmeen seka-sikiöksi. Asioita, joita lapsi ei ikinä unohda..

Olen saanut monesti haukut siitä, etten halua apua. En osaa pyytää apua tai en koe tarvitsevani sitä. Haluan pitää kaikki langat käsissäni, haluan tehdä kaiken itse. Olen kontrollifriikki. Olen itsenäinen ja täysin kykeneväinen tekemään mitä tahansa (tai maksamaan ammattilaiselle, joka tekee sen puolestani). En tarvitse ketään, enkä halua ketään vierelleni. Olen onnellinen yksin.

Nämä kaikki asiat ovat täysin totta. Tällainen minä olen. Tänään sain pienen muistutuksen siitä, miksi en halua pyytää toisilta apua. Nimittäin, kun pyytää apua joltakulta, avaa kaikkien nähtäville omat heikkoutensa. Tunnustaa, että on asioita joita ei voi tehdä itse. Ja kun sitä apua ei saakaan, niin se vituttaa ihan helvetisti. Se tekee muutakin pahaa, mutta rypistän ne mielessäni pieneksi palloksi, jossa päällimäisenä tunteena on vitutus. Niitä muita en halua ajatella.

Miehet pelkäävät menestyviä ja itsenäisiä naisia. He kokevat minut uhkana, haluavat muuttaa minut pieneksi ja heikoksi neidoksi, jonka voivat sitten pelastaa. Miehet haluavat metsästää, eivätkä tiedä miten suhtautua naiseen joka ei suostu metsästettäväksi, ei suostu haasteeksi. Naiseen, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Silloin olen ämmä, noita, tunteeton akka.

En vain ole ihminen, joka näyttää muille tunteitaan. Minut on opetettu olemaan näyttämättä tunteitani, tapahtui mitä tahansa. Siksi ehkä tämä blogi, jossa voin avautua. Muiden silmissä vaikutan varmasti välillä todella kylmältä. Kaiken paskan mitä ikinä minulle suolletaankaan, minä otan itseeni. Sanat imeytyvät minuun ja muille näyttää kuin ne katoaisivat olemasta, kuin niitä ei olisi ikinä sanottukaan tai että minä en olisi niitä ikinä kuullutkaan. Ihan kuin en välittäisi, en edes huomaisi, että joku on ne sanonut. Niitä ei enää ole. Voi siis olla, että vaikutan tunteettomalta, ylpeältä ja että luulen olevani parempi kuin muut. Mitä sitten?

Ei se tarkoita, että minä unohtaisin.

En ole ikinä ymmärtänyt ihmisten intohimoa ilkeyteen. Jotta minusta saisi reaktioita ulos, on satutettava yhä uudestaan ja yhä enemmän. Miksi? Jotta saa minun huomioni, on oltava äänekkäämpi, julkeampi, röyhkeämpi. Miksi? Ja jotta saisi minut kiinnostumaan itsestään on oltava päällekäyvempi, provosoivampi. Miksi? Miksi? Miksi?!

Olen onnellinen yksin. Miksi se on joillekin niin hankalaa ymmärtää? En halua sinua, en häntä, en ketään muutakaan. Haluan, että minut jätetään rauhaan. En halua pettyä yhä uudestaan. Jos alan vihdoinkin taas luottaa siihen, että joku on tukenani tai ojentaa auttavan käden ja tarjoaa olkapään, niin joudun lopulta pettymään. Olenkin vain kuvitellut kaiken.

Olen siis mielummin hiljaa, en kerro mitä ajattelen. En pyydä apuasi, teen sen mielummin itse. Jos en osaa, opettelen.

En tarvitse sinua. Enkä halua tarvitakaan.

Tags: Masennus, tunnottomuus, vitutus

Olen saanut jostain matkakuumeen. Kuumeen paistopiste sijaitsee Lontoossa, johon mulla on yhtäkkiä syntynyt varsinainen hinku päästä. Tämä on hiukka outoa, sillä olen aiemmin hinkunut Irlantiin, Magners siiderin syntymaahan, tai Barcelonaan rantsuun makoilemaan. Nyt kuitenkin olen monen päivän ajan kierrellyt Lontoosta kertovien lehtien sivuilla ja lukenut jos jonkinlaista opaskertomuksia siitä mitä tehdä, mitä nähdä, minne mennä, missä olla.

Tänään kun satuin ilmaisemaan Lonttosenhaluni muille, sain välittömästi vastakaikua. Yksi kaveri ilmoitti myös halukkuutensa samaan paikkaan ja toinen kertoi jo varanneensa matkan ja pyysi reissuun mukaan. Keskustelu eteni salamavauhtia ja kun jopa lennot ja hotellitiedot ojennettiin tarjottimella (ja halvatkin jopa!) niin kyllähän se täytyi tunnustaa, että taitaa tulla kaupat

Olin alunperin suunnitellut meneväni hieman off-season, jotta säästyisin pahimmalta turistiruuhkalta (ja saisin halvalla hotlan..). Toukokuu pyöri suunnitelmissa ja kesäkuun alku. Kesälomaani en halua tuhlata ulkomailla, maalla on tarpeeksi tekemistä kattoremontin kimpussa. Mutta nyt näyttäisi suunnitelmat aikaistuvan vielä reippaasti eli maalis-huhtikuun vaihteessa, juuri ennen pääsiäistä on pätkäviikko. 4 päivää lomaa töistä, 5 päivää reissausta Lontoossa ja vielä yli viikonlopun rentoutumista kotona. Kuulostaa todella hyvältä!

Kysymyksiä toki on: Millainen sää? Mitä pakata mukaan? Mitä tapahtumia? Mistä saa hyvää ruokaa? Mikä on paras shoppailupaikka? Onko kuinka kallista? Miten helvetissä pääsen Heathrown lentokentältä hengissä perille? Mihin piilotan rahat ja passin, ettei näpistelijät vie?

Semmoista normaalia turistin panikointia. Nyt on kuitenkin matka varattu ja maksettu, loma anottu ja saatu, eli enää ei puutu kuin kissavahdin pyytäminen ja tavaroiden pakkaaminen. Ja tietenkin pitää googletella niin maan perkeleesti

Tags: Lontoo, turisti