Mitä tehdä kun omasta mielestä epäonnistuneiden treffien jälkeen saatkin viestin, että “Hei, olisi kiva nähdä uudestaankin! Mennäänkö lähiaikoina vaikka syömään tai lasilliselle jonnekin?”. Selvästikin treffiseura oli eri mieltä siitä, miten hyvät treffit oli kyseessä. Voiko ensitreffien perusteella tuomita koko suhteen tulevaisuuden? Jos menen mielihaluni mukaan enkä lähde enää uudestaan ulos, niin teenkö tyhmästi? Pitäisikö antaa toinen mahdollisuus?

Ongelma on se, että omasta mielestäni treffiseura ei ollut lainkaan mun tyyppinen enkä usko mielipiteeni muuttuvan. Kiinnostuksen kohteet on ihan eri maata ja tyyppi puhui vaan itsestään. Pari kertaa kun yritin jotain sanoa, niin päälleni puhuttiin ja sitä piirrettä inhoan yli kaiken. Ei se, että olen hiljainen, tarkoita että sanomisillani ei ole mitään väliä. Tuli sellainen olo, että jos eksyisi ravintolaan tyypin kanssa, niin se varmaan tilaisi kaiken mun puolesta (samalla kun kertoisi työjuttujaan taukoa pitämättä). Ja koska olen aika omapäinen ihminen, niin jossain vaiheessa räjähdän…

Nyt sitten kuitenkin näyttää siltä, että treffien toisen osapuolen mielestä ilta oli hauska ja meni hyvin. Vissiin oli kiva kun joku jaksoi kuunnella. Satuin kuitenkin sanomaan, että “Joo.” kun se ihan viimeiseksi kommentoi, että voisi tehdä tämän uudestaankin. Tuo pieni sana nyt kummittelee mun omassatunnossa sillä annoin tyypille väärän vaikutelman. Olen vaan sen verran peruskiltti ihminen, että en pystynyt sanomaan “Ei” päin naamaa.

Mutta voi mun epätietoisuuden taustalla olla muitakin vaikuttimia. Olen viimeaikoina viettänyt yllättävän paljon aikaa erään miespuolisen kaverini kanssa. Jotenkin eksytään aina samaan paikkaan tai sitten kun ollaan jossain niin soitetaan, että missäs päin muut menee. Tämä kaveri nyt kuitenkin sattuu olemaan niin helppoa seuraa, että tulee sitä pakostakin verrattua ensitreffien jäykkyyteen. Eikö suhteiden pitäisikin sujua kuin itsestään, ilman että niitä täytyy työntää eteenpäin? Tottahan toki kavereiden seura on helpompaa, mutta todella harvoin olen tavannut noin vaikeasti tavoitettavissa olevaa seuraa kuin treffiseurani.

Nyt sitten jää pohdittavaksi miten kieltäydyn kohteliaasti kutsusta. Se kuitenkin varmaan pitäisi tehdä nopeasti, ettei toinen kuvittele (enempää) liikoja tilanteesta, jolla ei ole tulevaisuutta.

Kotiin tultuani olin ihan tyytyväinen että lähdin, sillä ensi kerralla tiedän jäädä kotiin potemaan flunssaa. Onneksi kotiuduin jo ennen puoltayötä, joten tänä aamuna heräsin aikaisin ja ilman pahoinvointia.

Oli ihan mukava päästä näkemään uusi asunto, näkemään uusia ihmisiä ja vähän jutellakin muiden kuin kissan kanssa. Paino sanalla _vähän_. Koko illan aikana sanoin ehkä muutaman lauseen, eikä tämä johdu siitä ettenkö normaalisti olisi puhelias ja hauska ihminen. Se johtui siitä, että porukassa, joka on täynnä diivoja ja jossa olet melkein ainoa tuntematon henkilö, kannattaa olla mielummin hiljaa.

Ensinnäkin porukassa oli ihmisiä, jotka halusivat koko ajan olla äänessä. Vaikka koin hetkiä, jolloin olisin normaalissa kaveripiirissäni avannut suuni ja kommentoinut jotain, pidin tässä tapauksessa suuni kiinni ja kuuntelin muita. Miksi? No siksi, että ensinnäkin olisin joutunut ilmaisemaan itseni kovaäänisesti saadakseni puheenvuoron, olisin joutunut puhumaan jonkun toisen päälle (mitä piirrettä inhoan ihmisissä yli kaiken) ja kolmanneksi en nähnyt, että minun mielipiteelläni olisi ollut mitään väliä. Olin siis mieluummin hiljaa. Ehkä en tiennyt miten ihmiset olisivat suhtautunut sanomisiini ja pelkäsin, että reaktio olisi ollut vähättelevä tai alentuva. Hiljaisuudessa olen turvassa.

Toisekseen noin 90% keskusteluista pyöri aiheiden ympärillä, joista en tiennyt mitään. Puhuttiin lautapeleistä, joista en tiennyt, tietokonepeleistä, joita en ole pelannut, elokuvista, joita en ole nähnyt ja tv-sarjoista joista en ole kuullutkaan. Puhuttiin edellisistä bileistä, joihin en edes ollut kutsuttu ja seuraavista tulevista, joiden osallistujakaartiin en myöskään kuulu ja bändeistä, joiden nimiä en tunnistanut. Voi, miten hauskaa seuraa!

Kymmenen aikoihin, kun olin ollut paikalla 2,5 tuntia, saapui entuudestani tuntema pariskunta. He olivat olleet koko päivän reissussa, joten olivat luonnollisesti hiukan väsyneitä. Koska he tunsivat entuudestaan minut, tulivat he minun lähelleni istumaan ja juttelimme hetken. Sitten tapahtui väistämätön asia: jakaantuminen. Koska muut eivät tunteneet meitä, porukka jakautui asunnossa kahtia: meihin ja muihin. Muut puhuivat ja nauroivat kokoajan toisella puolella huonetta, tilanjakajan takana ja me istuskelimme rauhassa toisella puolella.

Tässä vaiheessa pohdiskelin lähtemistä, mutta ajattelin että pian piristymme ja voisi olla ihan hauskaakin. No eipä piristytty ja eipä innostuttu. Tsekkasin seuraavan bussin ja odotin haukotusta pidätellen 45 minuuttia, että pääsin lähtemään kotia kohti. Leikittelin jopa ajatuksella lähteä samantein ja mennä bussipysäkin viereiseen kulmabaariin odottelemaan, sielläkin olisi ollut hauskempaa.

Tiedän, että sanotaan että jos haluaa hauskaa sitä pitää itse järjestää. Normaalisti olisin tähän kyennytkin. Olisin voinut jutella tuttavapariskunnan kanssa innoissani ja edes koettaa olla sosiaalinen, mutta tunsin oloni täysin lannistetuksi. Olin poissa mukavuusalueeltani vietettyäni koko illan ihmisten kanssa, joille minä olen täysin yhdentekevä. Jos olisin hahmo muumeissa, olisin ollut näkymätön tyttö. Siinä vaiheessa kun tuttavani saapuivat, olin jo niin lähdössä kotiin, että ehkä en edes halunnut syytä jäädä pidemmäksi aikaa.

Ja jos totta puhutaan, luulen että kaikki olivat tyytyväisiä kun nurkassa hiljaa istunut väsynyt tyttö vihdoin lähti pois synkentämästä muiden iltaa. Tuskin he edes huomasivat lähtöäni, ehkä luulivat että haihduin pois.

Kotona odotti oma sänky, oma ihana kämppäkaveri (karvainen, pieni ja vaativa, mutta ihana) ja aamulla omasta ikkunasta tervehti aurinko

Eilen illalla, kun lakko alkoi, olin suunnitellut meneväni shoppailemaan. En mennyt, kun en olisi päässyt takaisin, vaan shoppailun sijaan menin löhöämään äitini sohvalle, syömään muffinsseja ja katsomaan Emmerdalea. Jimmy pelotteli Pearlia, hui. Tämän lisäksi imuroin, vaihdoin kissanhiekat, vein roskat ja pesin pyykkiä.

Tänä aamuna sen sijaan, että olisin odotellut bussia, joka olisi ollut myöhässä tai jättänyt tulematta kokonaan, sain kyydin töihin naapurissa asuvalta työkaverilta. Herätä piti vähän aiemmin, mutta työmatka kesti vajaat parikymmentä minuuttia. Lähes samat vajaat vähemmän kuin yleensä.

Töistä sain kyydin samaiselta työkaverilta ja olin kotona yllättäen puoli tuntia aiemmin kuin yleensä. En ollut väsynyt kävelystä tai bussissa istumisesta, tein ruokaa ja laitoin pesukoneen pyörimään. Likapyykit loppuivat.

MUTTA sen sijaan, että olisin mennyt töistä suoraan VTS tunnille, joudun nyhjäämään kotona. Kun luin, että lakko on loppu oli jo liian myöhäistä ehtiä tunnille, joten olen tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä, pessyt astioita ja siivonnut. Olen lajitellut postini, sekä kiireiset paperit, siistinyt työpöydän laatikkoni, lukenut viikon lehdet ja tarkastanut avoimet työpaikkahaut. Juttelin jopa kärsivällisesti puhelinmyyjän kanssa ja kaivoin kiltisti sohvan alta kaikki kissanlelut.

Mitä sitä nytten tekisi? Saakelin bussilakko!!

Kun olin saanut hetken ajan kavereiltani epäuskoisen humoristisia kommentteja päätin uppia ilmoituksen myös City.fin deittinettiin. Samana iltana sain kaksi vastausta ilmoitukseeni ja seuraavan päivän saldo oli yhdeksän. Joukossa oli luonnollisesti muutama jokaiseen ilmoitukseen vastaavaa, pari iältään reilusti vanhempaa, muutama perheenisä, muutama seksinnälkäinen, yksi selvästi henkisesti häiriintynyt ja aika monta “maukka perusjätkää”. Vain yksi ilmoitus on vaikuttanut mielenkiintoiselta ja vastaamisen arvoiselta.

Mutta nyt olen alkanut hieman epäröimään. Mitä jos.. Mitä jos ihastun, mitä jos rakastun, mitä jos aloitan parisuhteen? En halua! Tykkään olla sinkkuna, olla oma itseni, vastata tekemisistäni (tai tekemättömyydestäni) vain itselleni. Mutta mitä jos… Mitä jos tämä tai seuraava tai joku muu onkin mielestäni niin ihana, että kannattaa heittää hynttyyt yhteen? Olenko sitten taas samassa tilanteessa muutaman vuoden päästä: eronneena, tyytyväisenä että saan olla vihdoinkin yksin, virheestä järkeistyneenä ja vannoutuneena sinkkuna. Taas. Pitäisikö tajuta antaa asian olla?

Ja miten tyhmää onkaan edes pohtia näitä asioita, juu tiedän! Olen varmaan ehkä joskus maininnut olevani sitoutumiskammoiseksi analysoitu. Itse olen mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin läheisyyskammoinen.

Mutta, tottahan toki vastaan ja ehkä eksytään lupaamalleni viinilasilliselle. Saanpahan ainakin kerran laitettua vaatekaapin takahyllyille unohtuneen hamosen päälle ja korkkarit jalkaan

Sain niskani jumiin, huusin ääneni käheäksi ja pääni kipeäksi, pompin pohkeeni tohjoksi ja jalkani rakoille. Keikka oli niiiin uskomattoman mahtava, etten pysynyt hetkeäkään paikoillani. Hypin, pompin, huusin, lauloin ja nauroin koko puolitoistatuntisen setin ajan. Rammstein oli kaikkea mitä olin ikinä toivonutkaan ja enemmän. Kerrottuna noin tuhannella. En ole ikinä ollut näin upealla keikalla ja tuskin tulen olemaankaan, ellen sitten saa myös saman bändin ensi keikalle lippuja.

Rammstein on ansaitusti saanut maininnan “maailman paras livebändi”. Keikkaa kuunnellessani en ollut enää hallissa täynnä ihmisiä, en ollut ekstaasissa olevien ihmisten ympäröivänä, vaan olin uskomattomassa, spektaakkelimaisessa musiikkivideossa, jossa bändi esiintyi juuri minulle. Lavasteet olivat kuin suoraan elokuvista, mitään standardin mukaisia lamppuja tai esirippuja ei käytetty, kaikki oli aidosti oikean näköistä, industrial-henkistä, kolmiulotteista ja fantastista. Olin varautunut pyroshowhun, mutta silti olin lentää pyllylleni kun näin mitä kaikkea bändi oli katsojilleen varannut. Oli lieskaa, rakettia, räjähdustä, tulitorneja ja loppuhuipennuksessa Engel-biisin aikana Lindemann sai selkäänsä suuret enkelinsiivet, joiden päistä suihkusi tulenlieskat. Jos olisin ollut eturivissä, olisin pelännyt. Olin kentän takaosassa ja kuumuus tuntui saunalta sinne asti.

Mustaa huumoria bändi tarjosi hirtettyjen vaivojen muodossa, jotka lopulta räjäytettiin lavalle. Lisää huumoria revittiin kun juoksumatolla polkenut kosketinsoittaja meloi kumiveneellään katsojamassoissa. Pussy-biisin aikana Lindemann tarjosi eturiviläisille nannaa, ampuessaan suuresta penismäisestä tykistään vaahtoa kansan päälle. Tämän jälkeen katsomo koristeltiin silkkipaperisilpulla.

Settilistakin oli loistava. Uudelta levyltä soitettiin todella paljon biisejä, unohtamatta muutamaa vanhaa hittiä. Uusi levy oli kuitenkin selvästikin ensisijainen ja ansaitustikin. Jopa balladiksi luonnehdittu Frühling in Paris sai raskaan viitan ylleen eikä hiljentänyt menoa lainkaan. Jokaikisen biisin bändi tykitti armottomasti säälimättä itseään tai yleisöään. Ja mitä siihen voi sanoa, antoivat kaikkensa ja onnistuivat täydellisesti.

Ainoastaan yksi asia jäi harmittamaan.. Mikä bändi pystyy lähellekään samaan? Nyt pitää lopettaa keikkailu. Tämän jälkeen kaikkien muiden bändien liveshowt tuntuvat plätyn kuuntelulta baarissa ja “valoshowt” siltä kun naapurin Aatu vääntelisi valokatkaisijaa.

Paidankin sain jopa, ulkopuolelta. Jos eksyi sisälle asti ilman, että huomasi areenan edessä seisonutta Rammstein-autoa, niin jäi ilman paitaa. Kuten monelle kävi.