Olen ollut Elixian jäsen nyt lähes 5 kuukautta (herraisä kun aika menee nopsaan!) ja olen huomannut selvimmin sen, että kuntoilun + oikean ruokavalion yhdistäminen elämänrytmiin on tuhottoman vaikeaa. Alussa mulla oli sellasia ihania harhaluuloja, että liityn Elixiaan alan kuntoilemaan pari kertaa viikossa ja sitten alkaa kilot tippua. No ei nyt ihan ole mennyt tuota linjaa!

Ensimmäinen shokkinihan oli silloisten ruokailutottumuksien huonous. En ollut tätä itse ikinä tiedostanut, mutta kun ne numerot lasketaan matikan avulla paperille, niin totta se oli, proteiinin määrä oli minimissään (jos olemassa ollenkaan). En tiennyt olevani muuttumassa kasvissyöjäksi, mutta pikkuhiljaa olin karsinut yhä enemmän lihaa ruokavaliostani ja kuvitellut eläväni terveellisesti. Not.

Onneksi tajusin jo alussa hankkia itselleni Personal Trainerin, joka ruksasi ruokavalion kondikseen. Noh, tietty tässä on se ongelma, että PT kertoo kyllä mitä mun pitäisi syödä ja milloin, mutta itsehän mä joudun sitä sitten noudattamaan. Ja se ei todellakaan ole ollut helppoa. Olen tuota uutta ruokista harjoitellut tässä nyt kolmatta kuukautta ja edelleenkin mulla on hirmuisia vaikeuksia syödä tarpeeksi usein. Nyt kun olin pari viikkoa kipeänä annoin itseni retkahtaa täysin ja ylös kiipeäminen on taas tuhottoman vaikeaa.

Treeneissä olen huomannut, että salitreeni jää useimmiten käymättä. Suunnittelen aikatauluni kuukausi kerrallaan ja sitten pyörittelen treenejä viikon sisällä sopivaksi muiden kiireiden keskelle. Jos joku treeni pitää jättää käymättä niin se on aina salitreeni. Aluksi tein tämän ihan tiedostamatta, mutta kyllä sen sitten tajusi kun katsoi kuukausikalenteria kriittisesti. Onneksi taas olen tajunnut käyttää PT:täni hyväksi ja nyt olemme aloittaneet projektin, jossa hän tekee mulle vaihtoehtoisia salitreenejä. Juuri ennen kun tulin kipeäksi tutustuimme kahvapalloon mistä mainitsinkin jo aiemmin. Valitettavasti kuitenkin en ole tätä saliohjelmaa ehtinyt tehdä kertaakaan itse. Tekosyitä on vaikka millä mitalla

Se mitä olen alkanut tekemään on käymään EasyXycling tunneilla, joita ennen kammoksuin. Poljen vielä tasolla 2-2,5 ja kerran olen vääntänyt vastuksen tasolle 3 asti, mutta aika lepposilla vielä mennään. Joka viikko kuitenkin voin nostaa vastusta ihan pari milliä, kunhan vain seuraan missä olen ollut menossa. Xycling tunnit saavat tosiaan hien virtaamaan ja varsinkin nuhaisena nenäliinat loppuvat aina kesken. Onneksi on tapana aina pyyhkiä pyörät puhtaaksi tunnin jälkeen, ettei muut saa tätä ihanaa nuhaa multa lahjaksi

Toinen uusi asia on proteiinijuomiin tutustuminen. En ole aiemmin käyttänyt mitään proteiinivalmisteita ja olen lisännyt treenin jälkeiseen palautumiseen EasyBodyn 330 ml protskujuoman (139 kcal, 20g prot, 13,8 hiil, 0,4g ras). Vanilja nam, muut maut yh.. Tämä kuitenkin nostattaa vähän kysymyksiä. Pitääkö juoma nauttia joka treenin jälkeen? Lihottaako juoma? Mitä se oikeastaan tekee? Onneksi seuraava PT tapaaminen on ensi viikolla, joten pääsen vähän utelemaan näistä asioista, joista mulla ei ole mitään kokemusta.

Yksi selvä merkki proteiinin lisäämisestä ruokavalioon on käsipainojen muutos painavammaksi. Yleensä naiset vetävät jumpissa 2kg käsipainoilla, suurin paino taitaa olla 5kg. Minä olen onnistunut kasvattamaan voimiani siihen, että voin käyttää jo 3kg painoja. Totta puhuen juuri äskeisellä tunnilla nämä tuntuivat hieman pieniltä, joten täytyy katsoa jos jostain löytyisi 4kg painot. Tuohon 5kg en kyllä ole ihan vielä valmis Mutta aivan mahtavaa kun tulee tuloksia!!!

Vaa’alla olen käynyt kuun alussa ja se näytti 58kg. Tänään kävin tyhmänä juuri kahvia juoneena ja ennen treeniä (seli-seli) ja se näytti masentavasti 58,9kg. Pitää pitäytyä päätöksessä käydä punnitsemassa itsensä vain ja ainoastaan kuun vaihteessa. Mutta ehkäpä tuo pieni masennus oli tarpeen antamaan tiettyä boostia treenaamiseen, joka näytti tuossa vähän aikaa sitten hiipuneen täysin. Nyt koitan päästä takaisin rytmiini joka on 3-4 kertaa viikossa.

Olin siis toisilla treffeillä samaisen tyypin kanssa, jonka tapasin pari viikkoa sitten. Lupauduin ekojen treffien loputtua huomaamattani lähtemään tyypin kanssa uudelleen ulos ja päätin pitää lupaukseni.

Tällä kertaa tyyppi ei kertonut ex-tyttöystävistään (varmaan loppui aika kesken), vaan töistään, töistään, töistään, miten inhoaa matkustelua, töistään.. ja työkaverista joka kuoli matkalla. Mies ei ollut edes kuullut viimeaikojen suosituimmasta elokuvasta, joka päihitti sen toisen megaleffan ihan ensi-illassa jo. Mutta haluaisi lähteä kanssani katsomaan erään kotimaisen, mistä minä en ole ikinä kuullutkaan. Paitsi, että kun nyt kuulin niin päätin, että sen voisin kyllä jättää väliin suosiolla..

Pieniä vinkkejä treffeillä oleville miehille: jos nainen pyytää laskua, jos nainen kysyy, että pitäisikö lähteä ja jos nainen vielä tämän jälkeen sanoo, että nyt on tosi kiire kun pitää ehtiä kauppaan… Niin She’s Not That Into You!! Kattokaa se leffa (He’s just not that into you), se oli niin tosi!

Huonoa asiassa on se, että tyyppi haluaa todellakin nähdä mut uudestaan. En ymmärrä mitä se tyyppi mussa näkee?! Me ollaan niiiin eri maailmoista, että on avaruus välissä. Ihan kiva se on, mutta “Ihan kiva” ei riitä! Ei mitään kemiaa, ei minkäänlaista säpinää, ajattelin että olisi kivempaa jos joku tulisi ja osoittaisi aseella (mutta ei tullut, joten olipa paska tsägä).

Joo, jos olin eilen vielä jotenkin sekaisin siitä mitä haluan ja keneltä, niin täytyy sanoa, että tämän päivän seura paransi kyllä aimo kasan epäilyksiä. Mahtavat huonot treffit siis!

Mieltäni kuitenkin askarruttaa ihan toinen henkilö. Joku, jonka kanssa olen huomannut viettäväni mielelläni lähes kaiken liikenevän vapaa-ajan. Joku, joka on aika paljon kaikkea, mistä pidän miehessä, mutta koska olen tämmöinen tunteisiini sotkeutunut sekopää, en saa suutani auki.. En vain osaa päättää mitä mieltä tilanteesta olen ja vaikka saisinkin päätettyä, niin en tiedä mitä sanoisin. Emme deittaile, emme ole olleet treffeillä, mutta vietämme silti paljon aikaa yhdessä, enemmän kuin mitä pelkät kaverit tai ystävät. Romanssin poikasta voi olla ilmassa, mutta etenemme niin kevyesti ettei sitä voi silmin nähdä.

Tavallaan saamattomuuteni puhua asioista liittyy juuri siihen, että tilanne on niin epäselvä. Ja koska olen saamaton, ei tilanne näytä muuttuvan. Jos tietäisin missä mennään tai edes mihin suuntaan niin osaisin ehkä tehdä asianmukaisen aloitteen. Nyt mielelläni menen siihen suuntaan mihin mennään, mutta en yhtään tiedä mikä se suunta on. Enkä osaa ottaa seuraavaa askelta, kun en tiedä romahduttaisiko se koko korttipakan vai liimaisi paikoilleen. Toisaalta en myöskään osaa päättää mitä itse haluaisin. Tai tiedän mitä haluaisin, mutta en ole varma seuraamuksista eli mitä pieni sekopäinen pollani sanoisi jos polttaisin taas näppini. Olen ehkä jo nyt sen verran ihastunut, että palovammat voisivat olla tavallista pahemmat.

Olen avautumis-ongelmainen, läheisyyskammoinen ja todellisuuspakoinen ihminen. Pieni Rääpäle sisälläni huutaa Matami-Mimmille, että “Älä tee mitään, ettei tule turpiin!”. Matami-Mimmin polkee jalkaa, mutta ei tiedä miten puolustautuisi. Koska jos tarkemmin ajatellaan, niin Rääpäle on yleensä oikeassa. Kysymys ehkä kuuluukin, kumpi on pahempi: että tulee turpiin vai ettei tule mitään?

Mitä tehdä kun omasta mielestä epäonnistuneiden treffien jälkeen saatkin viestin, että “Hei, olisi kiva nähdä uudestaankin! Mennäänkö lähiaikoina vaikka syömään tai lasilliselle jonnekin?”. Selvästikin treffiseura oli eri mieltä siitä, miten hyvät treffit oli kyseessä. Voiko ensitreffien perusteella tuomita koko suhteen tulevaisuuden? Jos menen mielihaluni mukaan enkä lähde enää uudestaan ulos, niin teenkö tyhmästi? Pitäisikö antaa toinen mahdollisuus?

Ongelma on se, että omasta mielestäni treffiseura ei ollut lainkaan mun tyyppinen enkä usko mielipiteeni muuttuvan. Kiinnostuksen kohteet on ihan eri maata ja tyyppi puhui vaan itsestään. Pari kertaa kun yritin jotain sanoa, niin päälleni puhuttiin ja sitä piirrettä inhoan yli kaiken. Ei se, että olen hiljainen, tarkoita että sanomisillani ei ole mitään väliä. Tuli sellainen olo, että jos eksyisi ravintolaan tyypin kanssa, niin se varmaan tilaisi kaiken mun puolesta (samalla kun kertoisi työjuttujaan taukoa pitämättä). Ja koska olen aika omapäinen ihminen, niin jossain vaiheessa räjähdän…

Nyt sitten kuitenkin näyttää siltä, että treffien toisen osapuolen mielestä ilta oli hauska ja meni hyvin. Vissiin oli kiva kun joku jaksoi kuunnella. Satuin kuitenkin sanomaan, että “Joo.” kun se ihan viimeiseksi kommentoi, että voisi tehdä tämän uudestaankin. Tuo pieni sana nyt kummittelee mun omassatunnossa sillä annoin tyypille väärän vaikutelman. Olen vaan sen verran peruskiltti ihminen, että en pystynyt sanomaan “Ei” päin naamaa.

Mutta voi mun epätietoisuuden taustalla olla muitakin vaikuttimia. Olen viimeaikoina viettänyt yllättävän paljon aikaa erään miespuolisen kaverini kanssa. Jotenkin eksytään aina samaan paikkaan tai sitten kun ollaan jossain niin soitetaan, että missäs päin muut menee. Tämä kaveri nyt kuitenkin sattuu olemaan niin helppoa seuraa, että tulee sitä pakostakin verrattua ensitreffien jäykkyyteen. Eikö suhteiden pitäisikin sujua kuin itsestään, ilman että niitä täytyy työntää eteenpäin? Tottahan toki kavereiden seura on helpompaa, mutta todella harvoin olen tavannut noin vaikeasti tavoitettavissa olevaa seuraa kuin treffiseurani.

Nyt sitten jää pohdittavaksi miten kieltäydyn kohteliaasti kutsusta. Se kuitenkin varmaan pitäisi tehdä nopeasti, ettei toinen kuvittele (enempää) liikoja tilanteesta, jolla ei ole tulevaisuutta.

Kotiin tultuani olin ihan tyytyväinen että lähdin, sillä ensi kerralla tiedän jäädä kotiin potemaan flunssaa. Onneksi kotiuduin jo ennen puoltayötä, joten tänä aamuna heräsin aikaisin ja ilman pahoinvointia.

Oli ihan mukava päästä näkemään uusi asunto, näkemään uusia ihmisiä ja vähän jutellakin muiden kuin kissan kanssa. Paino sanalla _vähän_. Koko illan aikana sanoin ehkä muutaman lauseen, eikä tämä johdu siitä ettenkö normaalisti olisi puhelias ja hauska ihminen. Se johtui siitä, että porukassa, joka on täynnä diivoja ja jossa olet melkein ainoa tuntematon henkilö, kannattaa olla mielummin hiljaa.

Ensinnäkin porukassa oli ihmisiä, jotka halusivat koko ajan olla äänessä. Vaikka koin hetkiä, jolloin olisin normaalissa kaveripiirissäni avannut suuni ja kommentoinut jotain, pidin tässä tapauksessa suuni kiinni ja kuuntelin muita. Miksi? No siksi, että ensinnäkin olisin joutunut ilmaisemaan itseni kovaäänisesti saadakseni puheenvuoron, olisin joutunut puhumaan jonkun toisen päälle (mitä piirrettä inhoan ihmisissä yli kaiken) ja kolmanneksi en nähnyt, että minun mielipiteelläni olisi ollut mitään väliä. Olin siis mieluummin hiljaa. Ehkä en tiennyt miten ihmiset olisivat suhtautunut sanomisiini ja pelkäsin, että reaktio olisi ollut vähättelevä tai alentuva. Hiljaisuudessa olen turvassa.

Toisekseen noin 90% keskusteluista pyöri aiheiden ympärillä, joista en tiennyt mitään. Puhuttiin lautapeleistä, joista en tiennyt, tietokonepeleistä, joita en ole pelannut, elokuvista, joita en ole nähnyt ja tv-sarjoista joista en ole kuullutkaan. Puhuttiin edellisistä bileistä, joihin en edes ollut kutsuttu ja seuraavista tulevista, joiden osallistujakaartiin en myöskään kuulu ja bändeistä, joiden nimiä en tunnistanut. Voi, miten hauskaa seuraa!

Kymmenen aikoihin, kun olin ollut paikalla 2,5 tuntia, saapui entuudestani tuntema pariskunta. He olivat olleet koko päivän reissussa, joten olivat luonnollisesti hiukan väsyneitä. Koska he tunsivat entuudestaan minut, tulivat he minun lähelleni istumaan ja juttelimme hetken. Sitten tapahtui väistämätön asia: jakaantuminen. Koska muut eivät tunteneet meitä, porukka jakautui asunnossa kahtia: meihin ja muihin. Muut puhuivat ja nauroivat kokoajan toisella puolella huonetta, tilanjakajan takana ja me istuskelimme rauhassa toisella puolella.

Tässä vaiheessa pohdiskelin lähtemistä, mutta ajattelin että pian piristymme ja voisi olla ihan hauskaakin. No eipä piristytty ja eipä innostuttu. Tsekkasin seuraavan bussin ja odotin haukotusta pidätellen 45 minuuttia, että pääsin lähtemään kotia kohti. Leikittelin jopa ajatuksella lähteä samantein ja mennä bussipysäkin viereiseen kulmabaariin odottelemaan, sielläkin olisi ollut hauskempaa.

Tiedän, että sanotaan että jos haluaa hauskaa sitä pitää itse järjestää. Normaalisti olisin tähän kyennytkin. Olisin voinut jutella tuttavapariskunnan kanssa innoissani ja edes koettaa olla sosiaalinen, mutta tunsin oloni täysin lannistetuksi. Olin poissa mukavuusalueeltani vietettyäni koko illan ihmisten kanssa, joille minä olen täysin yhdentekevä. Jos olisin hahmo muumeissa, olisin ollut näkymätön tyttö. Siinä vaiheessa kun tuttavani saapuivat, olin jo niin lähdössä kotiin, että ehkä en edes halunnut syytä jäädä pidemmäksi aikaa.

Ja jos totta puhutaan, luulen että kaikki olivat tyytyväisiä kun nurkassa hiljaa istunut väsynyt tyttö vihdoin lähti pois synkentämästä muiden iltaa. Tuskin he edes huomasivat lähtöäni, ehkä luulivat että haihduin pois.

Kotona odotti oma sänky, oma ihana kämppäkaveri (karvainen, pieni ja vaativa, mutta ihana) ja aamulla omasta ikkunasta tervehti aurinko