Eilinen päivä meni täysin sumussa. Olin vielä hieman pahoinvoiva viikonlopun jäljiltä ja flunssa oli iskenyt täysillä takaisin. Sunnuntaina olin kyllä optimistisesti varannut Zumban maanantai-illaksi, mutta jätin menemättä. Eilen aamuna menin vahingossa seiskaan töihin. Siis maanantai-aamuna! Tajusin mokani vasta kun pääsin töihin ja ihmettelin missä kaikki on. Kun vielä myöhästyin iltapäivällä bussista ja olin puolikuollut 9h työpäivän jälkeen, en mennyt Zumbaan, vaan menin äiskälle synttärikahville.
Nyt on siis kulunut 1,5 viikkoa edellisestä treenauskerrastani…
Tänään kävin ensin puolen tunnin Coressa (enkä mene enää Jennyn Core-tunneille, en tykkää ohjaajasta), sitten vetäsin 25 min crossarilla ja lopuksi tapasin PT:n. En omaani, sillä hän on vuorostaan kipeä ja olisin voinut kieltäytyä, kun he eivät saaneet sovittuun aikaan järkättyä treeniä, mutta päätin että olen laiskotellut tarpeeksi ja otin myöhemmän tarjotun ajan.
Tuntui vähän inhottavalta mennä uudelle PT:lle, joka ei tiedä musta mitään, mutta treeni meni hyvin. Keskityttiin selkä-, niska- ja hartiaseudun liikkeisiin ja olinkin hyvin saanut itseni jumikseen sairaslomalla. Sain repretuaariini ihan uusia liikkeitä ja kyllä lähti lihakset lämpiämään.
Oli vähän jännää olla miespuolisella PT:llä (ekaa kertaa), mutta aika nopeasti sen pystyi unohtamaan. Tarkoitan tällä sitä, että pelkäsin etukäteen, että olen vähän enemmän vieraskorea miespuolisen treenaajan kanssa. Mutta en ollut tai en ainakaan tiedostanut olevani 
Mutta olen tehnyt myös erään päätöksen. En aio jatkaa PT:ni kanssa ainakaan tämän vuoden puolella, kunhan olen loput maksetut tunnit käyttänyt. PT-puolituntisia on käyttämättä enää 2 kertaa ja ne saa riittää. Olen saanut paljon ohjeita ja opastusta, joiden pitäisi jo oikeasti riittää. Ajattelin treenata itsekseni loppuvuoden ja katsoa vuoden vaihteen jälkeen asiaa uudelleen.
Nyt tämä pitäisi vaan osata selittää PT:lle niin, ettei mulle tule itselleni syyllinen olo.
Olen vaan päättänyt olla tyytyväinen itseeni juuri tällaisena kuin olen. En ole ihannepainossani eikä peilikuvani näytä ihanneminältä, mutta se on silti minä. Ja jos taistellen treenaan itseäni hoikempaan kuntoon alan vain inhota peilikuvaani yhä enemmän. Liikunnan pitäisi olla hauskaa! Olen vähän menettänyt sitä hauskuutta, kun olen stressanut syntymättömistä tuloksista :/
Uskon kuitenkin, että pääsen timmimpään kuosiin myös ihan itse treenaamalla! Se vaatii enemmän itsekuria ja ruoskimista (kun kukaan ei tee niitä mun puolesta), mutta ehkä treenauksesta tulee iloisempaa kun se on tavallaan vapaampaa eikä sidottu keneenkään toiseen.
Miten voi olla samalla tyytyväinen itseensä juuri tällaisena, mutta koettaa laihduttaa pari kriittistä kiloa pois, jotta olisi timmimmässä kuosissa?
Mutta kun olen tällainen jatkuva itseni kehittäjä muissakin asioissa, niin haaste saada itse itseni kuosiin kuulostaa mielenkiintoisammalta kuin se, että joku toinen tekee sen mun puolestani 
Saa nähdä miten tämä nyt taas lähtee käyntiin… Onneksi on tämmöinen blogi, jonka avulla sitä itsensä ruoskintaa ja motivointia voi harrastaa salaisesti, mutta julkisesti!
