Harhakuvia todellisuudesta

Viime kesänä aloitettu lääkitys jarrutti juomisen ihan minimiin. Koko viime vuoden baarikäyntini, enemmän kuin “yksillä”, voi laskea yhden käden sormilla. En ole oikeastaan ollut viihteellä pitkään aikaan ja hauskaa pitämässä sitä harvemmin. Olisi siis ihan kiva päästä vihdoinkin tekemään jotain ja päätinkin järjestää vähän vipinää elämääni. Viime viikolla kuumeillessani kotona kirjoitin aika hilpeän kirjoituksen miehen vaatimuusmäärittelystä, jonka lisäsin naamakirjaan muistiinpanokseni.

Kun olin saanut hetken ajan kavereiltani epäuskoisen humoristisia kommentteja päätin uppia ilmoituksen myös City.fin deittinettiin. Samana iltana sain kaksi vastausta ilmoitukseeni ja seuraavan päivän saldo oli yhdeksän. Joukossa oli luonnollisesti muutama jokaiseen ilmoitukseen vastaavaa, pari iältään reilusti vanhempaa, muutama perheenisä, muutama seksinnälkäinen, yksi selvästi henkisesti häiriintynyt ja aika monta “maukka perusjätkää”. Vain yksi ilmoitus on vaikuttanut mielenkiintoiselta ja vastaamisen arvoiselta.

Mutta nyt olen alkanut hieman epäröimään. Mitä jos.. Mitä jos ihastun, mitä jos rakastun, mitä jos aloitan parisuhteen? En halua! Tykkään olla sinkkuna, olla oma itseni, vastata tekemisistäni (tai tekemättömyydestäni) vain itselleni. Mutta mitä jos… Mitä jos tämä tai seuraava tai joku muu onkin mielestäni niin ihana, että kannattaa heittää hynttyyt yhteen? Olenko sitten taas samassa tilanteessa muutaman vuoden päästä: eronneena, tyytyväisenä että saan olla vihdoinkin yksin, virheestä järkeistyneenä ja vannoutuneena sinkkuna. Taas. Pitäisikö tajuta antaa asian olla?

Ja miten tyhmää onkaan edes pohtia näitä asioita, juu tiedän! Olen varmaan ehkä joskus maininnut olevani sitoutumiskammoiseksi analysoitu. Itse olen mielestäni ehkä kuitenkin enemmänkin läheisyyskammoinen.

Mutta, tottahan toki vastaan ja ehkä eksytään lupaamalleni viinilasilliselle. Saanpahan ainakin kerran laitettua vaatekaapin takahyllyille unohtuneen hamosen päälle ja korkkarit jalkaan

Tags: baarit, sinkkuilu

Mikä keikka! Halleluja ja syvä kumarrus.

Sain niskani jumiin, huusin ääneni käheäksi ja pääni kipeäksi, pompin pohkeeni tohjoksi ja jalkani rakoille. Keikka oli niiiin uskomattoman mahtava, etten pysynyt hetkeäkään paikoillani. Hypin, pompin, huusin, lauloin ja nauroin koko puolitoistatuntisen setin ajan. Rammstein oli kaikkea mitä olin ikinä toivonutkaan ja enemmän. Kerrottuna noin tuhannella. En ole ikinä ollut näin upealla keikalla ja tuskin tulen olemaankaan, ellen sitten saa myös saman bändin ensi keikalle lippuja.

Rammstein on ansaitusti saanut maininnan “maailman paras livebändi”. Keikkaa kuunnellessani en ollut enää hallissa täynnä ihmisiä, en ollut ekstaasissa olevien ihmisten ympäröivänä, vaan olin uskomattomassa, spektaakkelimaisessa musiikkivideossa, jossa bändi esiintyi juuri minulle. Lavasteet olivat kuin suoraan elokuvista, mitään standardin mukaisia lamppuja tai esirippuja ei käytetty, kaikki oli aidosti oikean näköistä, industrial-henkistä, kolmiulotteista ja fantastista. Olin varautunut pyroshowhun, mutta silti olin lentää pyllylleni kun näin mitä kaikkea bändi oli katsojilleen varannut. Oli lieskaa, rakettia, räjähdustä, tulitorneja ja loppuhuipennuksessa Engel-biisin aikana Lindemann sai selkäänsä suuret enkelinsiivet, joiden päistä suihkusi tulenlieskat. Jos olisin ollut eturivissä, olisin pelännyt. Olin kentän takaosassa ja kuumuus tuntui saunalta sinne asti.

Mustaa huumoria bändi tarjosi hirtettyjen vaivojen muodossa, jotka lopulta räjäytettiin lavalle. Lisää huumoria revittiin kun juoksumatolla polkenut kosketinsoittaja meloi kumiveneellään katsojamassoissa. Pussy-biisin aikana Lindemann tarjosi eturiviläisille nannaa, ampuessaan suuresta penismäisestä tykistään vaahtoa kansan päälle. Tämän jälkeen katsomo koristeltiin silkkipaperisilpulla.

Settilistakin oli loistava. Uudelta levyltä soitettiin todella paljon biisejä, unohtamatta muutamaa vanhaa hittiä. Uusi levy oli kuitenkin selvästikin ensisijainen ja ansaitustikin. Jopa balladiksi luonnehdittu Frühling in Paris sai raskaan viitan ylleen eikä hiljentänyt menoa lainkaan. Jokaikisen biisin bändi tykitti armottomasti säälimättä itseään tai yleisöään. Ja mitä siihen voi sanoa, antoivat kaikkensa ja onnistuivat täydellisesti.

Ainoastaan yksi asia jäi harmittamaan.. Mikä bändi pystyy lähellekään samaan? Nyt pitää lopettaa keikkailu. Tämän jälkeen kaikkien muiden bändien liveshowt tuntuvat plätyn kuuntelulta baarissa ja “valoshowt” siltä kun naapurin Aatu vääntelisi valokatkaisijaa.

Paidankin sain jopa, ulkopuolelta. Jos eksyi sisälle asti ilman, että huomasi areenan edessä seisonutta Rammstein-autoa, niin jäi ilman paitaa. Kuten monelle kävi.

Tags: Hauskaa, Keikat, Musiikki, Rammstein

Kävin vuosia sitten erään tuttuni kanssa keskustelun, joka pyörii päässäni aina silloin tällöin. Se pulpahtaa esille kysestä tuttavaa ajatellessani ja jotenkin en voi enää pitää tuosta henkilöstä ihmisenä. Hänen mielestään kun “raiskaus on normaalia”.

Tuttuni ei sanonut asiaa noin suorasukaisesti kuin minä sen suomennan. Hän (mies) perusti väitteensä siihen miten esim. sotilaat sodan aikana raiskaavat naisia ja lapsia, koska se on heiltä odotettua ja muutkin tekevät niin. Yleisesti hyväksytty on yhteiskunnan hyväksymä ja näin ollen raiskaus on normaalia. Hän myös sanoi, että voisi kuvitella itse raiskaavansa tietyissä olosuhteissa. Ja hymyili perään.

Nykyään, sanoi tai teki hän mitä tahansa, muistan aina vain nuo sanat ja voin pahoin.

Kyseinen tuttava on niitä, jotka puskevat oman mielipiteensä läpi vaikka kiven, eivätkä kuuntele mitä muut sanoo. Hän on oikeassa ja jos joku väittää jotain muuta niin heitetään sekaan hienoja sanoja ja filosofisia tai psykoanalyyttisiä termejä. Mutta se miten minä asian näin ja kuulin oli, että “raiskaus on normaalia”. Kyseinen keskustelumme vuosia sitten päättyi minun henkiseen pahoinvointiini. En voinut jatkaa enää leppoisaa iltapäiväkeskustelu siitä, miten toisten sielun ja ruumiin rikkominen voisi olla ihan ok. Noh, ei siitä aiheesta sen enempää. Tarkoitukseni oli puhua ihmistyypistä, jota kyseinen tuttavani edustaa…

Hän on alle kolmekymppinen mies, ollut vakavassa parisuhteessa vuosia (tosin nyt eronnut), omistaa oman asuntonsa, käy töissä isossa firmassa ja saa isosti palkkaa. Ja hän on iso sekä mielestään, että fyysiseltä olemukseltaan. Ja hän on suvaitsevainen, tykkää homoista, voi olla itsekin kaappihomo, haluaa olla aina ensimmäisenä tekemässä tai sanomassa tai katsomassa jotain. Leppoisa nallekarhu ja kaikkien kaveri. Tai näin oletin tuohon keskusteluumme asti. Sittemmin – kun silmäni avautuivat – olen huomannut, että kaiken tuon ulkokuoren alla on: itsekäs, aina oikeassa oleva, egoistinen, ilkeä, itsetuntokriisissä oleva pieni mies.

Annanko tunteideni sanella järkeni puolesta? Todellakin. Tämä on juurikin se pointti. Yhden vuosia sitten käydyn keskustelun perusteella koko näkökulmani ja mielipiteeni tuosta yhdestä ihmisestä on muuttunut. Joka kerta kun häntä näen, jokin häntä kuvaamistani adjektiiveista vain suurenee merkityksessään. Näen tätä henkilöä suhteellisen usein, ja olen nähnyt häntä monta kertaa keskustelumme jälkeen. Joka kerta hän tekee tai sanoo jotain, mikä korostaa mielipidettäni hänestä. En voi antaa anteeksi noita sanoja, enkä voi unohtaa.

Olen joissakin asioissa hyvin mustavalkoinen ihminen. Mielestäni maailmassa on hyvyyttä ja pahuutta. Hyviä asioita on isovanhemmille seuraa pitäminen, lapsen läksyjenteon auttaminen, äitienpäivän kukkasten muistaminen. Ja pahoja asioita… niitä on niin paljon nykyään. Itkin kun katsoin televisiosta miten hylkeitä hakataan puunuijilla kuoliaiksi. Voin pahoin kun luen miten vanhuksia unohdetaan vanhainkoteihin ja lääkitään hiljaisiksi. Tunsin vihaa kun kuulin, miten joku heitti kissanpentuja pahvilaatikossa roskikseen kylmänä pakkasyönä. Ja olin täysin avuton, kun ystäväni kertoi miten hänet raiskattiin 12-vuotiaana.

Minulle pahuutta on tarkoituksella toisille kärsimyksen aiheuttaminen, oli kyseessä ihminen, eläin tai äiti Maa.

Asiat, joita sanomme tulevat ulos mielipiteinämme. Vaikka sanoisimme jotain leikillä, nuo sanat määrittelevät sen ketä olemme. Jos joku ymmärtää sanomasi väärin, hän voi ymmärtää väärin millainen olet ihmisenä. Ja jos sanot jotain, mitä et itse ehkä tarkoita pahaksi, niin jollekkin nuo sanat ovat sysimustat. Pitäisikö siis olla kiitollinen, että ne on sanottu, jotta tietää millainen ihminen vierellä on? Olisinko minä mielummin halunnut olla tietämättä tuttavani luonnetta vai tiedänkö sitä edelleenkään? Onko hän todellisuudessa parempi vai huonompi ihminen? Sanotaan myös, että sinut määrittää ne ihmiset ketä ympärilläsi ovat.

Tekevätkö pahat sanat pahan ihmisen? Entä jos mielipiteesi on paha? Jos joku ajattelisi sinun olevan paha ihminen, niin haluaisitko tietää? Ja muuttaisiko se mitään?

Tags: hyvyys, pahuus, raiskaus, vitutus, ystävät